--> -->
Ennen historian alkua:
Eräänä, ei niin erityisen synkkänä ja myrskyisenä iltayönä, rockabilly- ja rautalankakitaristi Johnnyboy (se ei ole hänen oikea nimensä) lähti tapaamaan sillä hetkellä alle kahden kilometrin päässä olevaa ystäväänsä. Johnnyboy ei vielä siinä vaiheessa elämäänsä jaksanut välittää siitä, että öljy on loppumassa maailmasta. Häntä ei myöskään niihin aikoihin huolestuttanut mikrohiukkasten aiheuttamat terveyshaitat, ei hiilidioksidipäästöistä johtuva ilmaston lämpeneminen, eikä bensiinin polttamisesta seuraava, huolestuttavan nopea kukkaron keventyminen. Hyötyliikunnan terveydellisistä ja elämää pidentävistä vaikutuksista Johnnyboy ei tiennyt mitään. Huolettomasti vihellellen hän istui vanhaan uskolliseen Sierraansa, röhäytti moottorin käymään ja painoi radion virran päälle. Australialainen särökitararock hyökkäsi valtavalla paineella kaiuttimista matkustamoon. Koska Johnnyboy oli, monen muun asian ohella, tärvellyt kauan sitten päättyneessä hurjassa rock'n'roll nuoruudessaan myös kuulonsa, kaiuttimet särölle karjuvan radion äänenvoimakkuus oli hänen mielestään juuri sopiva. Vaihdekeppi peruutusasentoon, auto pois ruudusta, ykkönen silmään, kytkin ylös, takavetoisen (joka on yhtä kuin turvallinen talviajo) saksalaisen raudan pyörät lyövät pari kierrosta tyhjää, nastat löytävät pidon ja matka voi alkaa.
Johnnyboy rynnisti korvat adrenaliinista vinkuen ylös varastohallin toimisto-osan hengenvaarallisen jyrkkiä portaita. Hän töytäsi ystävänsä toimistohuoneeseen ja aloitti puhetulvansa ennen kuin ehti istua tai edes tervehtiä ystäväänsä: "Oletetaan että jonkun riittävän ison gospeltapahtuman ohjelmassa lukee vain, että yksi esiintyjistä on vaikka 'Voimavirta'-niminen bändi. Kukaan ei ole kuullut bändistä mitään, eikä tiedä, millaista musiikkia ne soittaa. Rumpukomppi alkaa. Perusbeatia perustempossa. Basso alkaa jumputtaa pohjasäveltä tasaista kahdeksasosaa. Sitten leadikitara aloittaa. Yleisö miettii:'Ei ne nyt voi... Luulen väärin... Ei ne voi kehdata hengellisessä tapahtumassa... Ei hyvää päivää, kyllä ne kehtaa. Ne todella vetää AC/DC:tä!' Kun vokalisti avaa suunsa tulee toinen kohahdus:'Ne on sanoittanut tuon biisin uusiksi!' Se olisi sellainen veto, että joko saisi soittaa keikkaa ihan hulluna tai sitten sitä ei tarvitsisi soittaa enää koskaan missään. Mutta puhetta siitä tulisi, se on varmaa." Ystävä katsoi Johnnyboyta juuri sellaisella tavalla, jolla järkensä menettänyttä ihmistä katsotaan, ja sanoi:"Jos nyt keskittyisit kuitenkin siihen rockabillyyn. Teillä on keikkakin tulossa."
Joitakin viikkoja myöhemmin Johnnyboy vaahtosi ideaansa toiselle ystävälleen, Heikille. Heikki ei miettinyt, vaan innostui. Australiarokkia soittavan hengellisen rokkibändin suunnittelu oli siitä eteenpäin heidän yhteinen huvituksensa... ja muiden piina - läheiset varmasti kuulivat bändistä aivan riittävän usein ja joutuivat ainakin Lempäälän gospelkuoron harjoituksissa kuuntelemaan, miten taustabändin kitaristi ja basisti soittelevat kaikkien hyvin tuntemia rokkiriffejä joka ikisen harjoiteltavan kappaleen välissä. Johnnyboy ja Heikki ajelivat autolla yöisin, kuuntelivat rokkia ja suunnittelivat keikkasettiä. Roolit olivat selvät: selkeän pienikokoisena Johnnyboy saisi hoitaa leadikitarat ja riehumisen, Heikin oli tarkoitus ruveta bändin laulajaksi ja komppikitaristiksi. Puhetta oli paljon, mutta mitään konkreettista ei tapahtunut vielä pitkään aikaan.
Kesällä 2007 Johnnyboy näytteli teatteriproduktiossa, jonka valoista ja äänentoistosta vastasi kaveri nimeltään Timo Orre. Sekä Johnnyboy, että Timo tunsivat hyvin suomalaisen hengellisen nuorisomusiikin. Jonakin iltana näytöksen loputtua, kun keskustelu oli taas kerran ajautunut suomalaiseen hengelliseen rokkiin, Johnnyboy kertoi Timolle ideansa hengellistä australiarokkia soittavasta bändistä ja ensiesiintymisestä riittävän suuressa seurakunnallisessa musiikkitapahtumassa niin, että kukaan ei tiedä bändistä mitään. Timo paljasti pyörittäneensä päässään jo pitkään hyvin samanlaisia ajatuksia kuin Johnnyboy: suomalainen hengellinen nuorisomusiikki tarvitsee yhden punaniskaisen perusrock-bändin, koska sellaista ei ole vielä ollut, ja että hengelliseenkin rockiin on tuotava siihen (ja meidän mielestämme myös protestanttiseen kristillisyyteen - johan se on nimessä) kuuluva tervehenkinen kapina takaisin. Harjavallan seurakunnan nuoriso-ohjaaja ja yksi Ristilukki-tapahtuman järjestäjistä kun oli, Timo kysyi, olisiko Ristilukki sopiva tapahtuma Johnnyboyn fantasioimalle debyyttikonsertille. Pienen pohdintatuokion jälkeen miehet päättivät yhdessä, että olisi.
Timo otti kiinnityksen perusteilla olevan bändin basistiksi. Johnnyboy soitti tilannetiedotuksen Tikkakoskella majailevalle Heikille, joka oli alkanut epäillä omia kykyjään soittaa kitaraa ja kiljua samaan aikaan. Ratkaisuksi ongemaan Heikki tarjosi koulukaveriaan Nikoa "joka osaa ulkoa AC/DC:n koko tuotannon ja haluaisi kovasti päästä mukaan". Niko sai kiinnityksen komppikitaristiksi, mutta konkreettisen toiminnan alku on edelleen kaukana tulevaisuudessa.
Kesän 2007 ja syksyn 2008 välillä ei tapahtunut mitään muuta konkreettista kuin se, että Timo ehdotti yhtyeen nimeksi kirjainyhdistelmää AD/HD (lääketiteellisessä merkityksessä: Attention Deficit Hyperactivity Disorder). Orkesteri hyväksyi nimen yksinkertaisella sadan prosentin äänienemmistöllä.